Lokakuu on näyttänyt, että joukkueen pelaamista voi muuttaa hyvinkin nopeasti. Niin tapahtui Antonio Conten Chelseassa.
Conte on filosofiassaan pitänyt kolmen puolustajan linjasta. Se tiedettiin, kun hänet palkattiin Chelseaan. Epäilyksiä kuitenkin oli. Mietittiin, ehtivätkö Chelsean pelaajat omaksua Conten pelitapaa, kun alla on vielä EM-kisojen rikkoma kesä. Veikkailtiin, että Conte peluuttaisi kompromissina neljän puolustajan linjaa vielä tällä kaudella, ja että kolmen linja nähtäisiin ehkä vuoden kuluttua.
Niin se alkoikin. Kauden ensimmäiset kuusi valioliigaottelua Chelsea pelasi neljän puolustajan linjalla. Tulokset olivat pääosin hyviä, mutta pelillisesti lontoolaisjoukkue ei ollut tarpeeksi dominoiva. Ja niin nyrkki lyötiin pöytään – pelisysteemi vaihtui.
4-2-3-1:stä 3-4-3:een
Lokakuun ensimmäisenä päivänä Chelsea pelasi vieraissa Hullia vastaan muodostelmalla 3-4-3. Kolme topparia, wingbackit, kaksi pelaajaa keskikentän keskustassa, kaksi laitahyökkääjää ja sentteri. Muutos oli valtava 4-2-3-1-muodostelmaan verrattuna. Yhtäkkiä toppareiden oli pelattava eri tavalla, laitureiden oli pelattava eri tavalla, keskushyökkääjän pelaamisessa painotettiin eri asioita, eikä puhdasta kymppialueen pelaajaa ollut. Chelsea voitti 2-0.
Se oli vähän kuin lääkekehityksen eläinkoevaihe. Lauantaina pelattu Leicester-ottelu oli sitten se ihmiskoe. Vastassa lähtökohtaisesti huomattavasti Hullia kovempi joukkue, hallitseva mestari. Jos puolustuslinjan nostaminen korkealle toimisi Leicesteriä vastaan, se toimisi monia muitakin joukkueita vastaan. Ja sehän toimi, vaikka kysymysmerkkejä oli paljon.
Normaalisti tiukasti puolustuksen keskustassa pelaava Gary Cahill pelasi puolustuslinjan vasemmalla laidalla. Normaalisti vasempana laitapakkina pelaava César Azpilicueta istutettiin puolustuskolmikon oikealle laidalle. Molemmat ratkaisut toimivat hyvin. Samoin se, että kolmen linjan keskimmäisenä operoinut David Luiz saattoi itse päättää, missä hänen apuaan kulloinkin tarvittiin eniten.
Entä keskikenttä? Hyvin dominoiva esitys. N’Golo Kanté ja Nemanja Matic puolustivat eteenpäin, kun sitä vaadittiin. Ja kun Leicester ajoittain pääsi avoimen jalan tilanteessa latomaan pitkiä korkeita palloja Chelsea-puolustusta kohti, Kanté ja Matic pudottivat suojaamaan puolustuslinjaa.
Se todellinen neronleimaus nähtiin wingbackien kohdalla. Victor Moses on yhtäkkiä kuin uudestisyntynyt, ja Marcos Alonso on osoittautumassa erinomaiseksi hankinnaksi. Molemmat tekivät juuri niitä ratkaisuja, joita Conten pelitapa heiltä vaati. Jatkuvasti nähtiin, miten Alonso nousi vasemmalta laidalta kohti kulmalippua, mikä taas mahdollisti Eden Hazardin leikkauksen keskustaan. Alonson läsnäolo vähentää Hazardin vastuuta puolustussuuntaan, joten paperilla tilanne on win-win.
Vastaavasti Mosesin maalia edeltänyt kuljetus oli hyvä esimerkki siitä, millaista tukea wingbackit voivat parhaimmillaan tuoda hyökkäyskolmannekselle. Yhtäkkiä hukattu lupaus Moses on nousemassa unohduksesta Chelsean avainpelaajaksi.
Ja sitten on vielä Diego Costa. Lämpökarttojen perusteella Costa itse asiassa pelasi eniten kymppialueella. Ei toki perinteisenä pelintekijänä, vaan pikemminkin erinomaisena negatiivisen peliasennon sentterinä. Vahvana pelaajana Costan jalka oli jatkuvasti pelattavissa. Hän pudotti palloja nopeasti joukkuekavereilleen ja lähti juoksemaan kohti maalia. Syöttölauta, toppareiden sitominen pois, tilaa muille Chelsean pelaajille. Yksinkertaisen nerokasta.
Mielenkiintoista nähdä, miten Chelsean pelitapa kehittyy tästä eteenpäin. Joka tapauksessa näyttäisi olevan niin, että 3-4-3-muoto on tullut jäädäkseen. Ryhmitys mahdollistaa ylivoimatilanteiden luomisen hyvin joustavasti hyvin monelle kentän eri osa-alueelle: omaan boksiin, keskikentän keskustaan, molemmille laidoille, jopa vastustajan boksiin. Chelsean 3-4-3 ei tosin vielä ole kestävällä pohjalla. Se alkaa sitä olla yhä enemmän, jos Man United kaatuu ensi viikonloppuna pelitavan tuoman lisäedun seurauksena. Ja jos Chelsean 3-4-3 Unitedia vastaan toimii, tästä voi hyvin tulla Valioliigan uusi taktinen evoluutio.